Matka alkoi heinäkuisena sunnuntaina Helsinki-Vantaan lentoasemalta, jossa kokoonnuimme Suomen joukkueen kanssa. Joukkueeseen kuului 14 henkeä. Lensimme Istanbulin kautta Nairobiin, Kenian pääkaupunkiin. Tuntui hassulta tulla Suomen helteistä viileään Afrikkaan, kun Nairobin lämpötilat pyörivät 15-asteen tuntumassa. Nairobissa vietimme yhden päivän, jolloin tutustuimme hiukan Nairobin keskustaan ja vierailimme Suomen suurlähetystössä.

Seuraavana päivänä alkoi oheismatkamme yhdessä Ruotsin ja Tanskan joukkueiden kanssa. 80 hengen joukko lastautui safarirekkoihin ja matkasimme Amboselin kansallispuistoon. Amboselissa vietimme 2 yötä leirintäalueella, ja teimme useita safariajeluita. Sieltä siirryimme Tsavo West -kansallispuistoon, jossa vietimme yhden yön aitaamattomalla alueella villin luonnon keskellä. Oli mielenkiintoista käydä kahdessa hyvin erityyppisessä puistossa. Amboselissä oli paljon turisteja, ja se oli sen vuoksi mielestäni jo pilattu. Eläimet olivat tottuneet ihmisiin, ja niitä oli siksi myös helppo nähdä. Tsavo West taas oli luonnontilainen, metsäisempi ja sieltä puuttuivat hotellit ja turistit. Eläimiä ei
niin helposti näkynyt.

Safarien jälkeen ajoimme viettämään rentouttavaa viikonloppua meren rannalla sijaitsevaan Mombasaan. Monen päivän hiekkapöllytyksen jälkeen olikin ihanaa päästä oikeaan hotelliin huilaamaan leiriä varten! Jo oheismatkan aikana sai tottua käsitteeseen ”African time”, eli siihen, että mikään ei tapahdu ajallaan kuten länsimaissa olemme tottuneet. Asioita ei myöskään ollut juuri suunniteltu etukäteen, kaikkea vaan tehtiin ja alettiin miettiä ehkä siinä vaiheessa kun huomattiin että hommat eivät toimi.

Mombasasta ajoimme bussilla takaisin Nairobiin, Rowallanin leirialueelle. Matka kesti koko päivän, ja se päivä olikin melkoinen seikkailu. Bussikuskimme pureskeli koko matkan paikallista huumetta, ja loppumatkasta ajaminen oli aivan järjetöntä. Läheltä piti –tilanteita oli niin että sai puristaa penkkiä rystyset valkoisina. Nairobissa selvisi myös että kuski ei tiennyt miten leirialueelle ajetaan, ja päädyimme sitten lähellä sijaitsevaan Kiberan slummiin, joka on Afrikan toisiksi suurin slummialue. Slummissa vietimme pari tuntia ja jännitystä riitti, mutta onneksi kaikki päättyi
onnellisesti ja raivasimme tiemme Kiberan läpi ja löysimme lopulta perille leiriin.

Leiriläisiä oli Mootilla n. 1500, ja meidät oli jaettu kolmeen ryhmään (alaleiriin?). Avajaisten jälkeen kukin ryhmä matkasi omaan Expedition Centre:een viettämään leirin ensimmäisiä päiviä. Itse olin Kaiyaba:ssa, joka sijaitsi lähellä Nyerin kaupunkia. Expedition Centre:n aikana vietimme yhden päivän leirialueella, kävimme viidakkovaelluksella ja vesiputouksella, vierailimme lastenkodissa ja kävimme myös päiväntasaajalla. Pääsimme myös vierailemaan Paxtussa, jossa B-P asui viimeiset vuotensa, sekä B-P:n ja hänen vaimonsa Olaven haudalla. Jotkut ohjelmat toimivat hyvin, toisiin ei ollut kovasti panostettu. Esimerkiksi lastenkodissa käynti piti olla paikallisten hyväksi järjestetty palvelutempaus. Maalasimme kyllä yhden lastenkodin seinän, tosin vetisellä maalilla ja seinä oli ennestään huonossa kunnossa, joten lopputulos ei ollut oikeastaan lähtötilannetta parempi. Muilla palvelutempaukset olivat olleet yhtä typeriä. Olin vähän pettynyt että asiaan ei ollut panostettu tätä enempää, koska 1500 partiolaisen joukossa olisi ollut potentiaalia saada vaikka mitä aikaan!

Kaiyabasta matkustimme takaisin Rowallanin leirialueelle. Rowallannissa asiat toimivat aika huonosti, tuntui välillä, että asioita ei ollut millään tavalla organisoitu etukäteen. Turvallisuusjärjestelyt olivat huonot, mm. pelastussuunnitelma ja alkusammutusvälineet tulivat ehkä leirin viimeisenä päivänä. Ruoka loppui välillä kesken. Monet ohjelmat jouduttiin perumaan, tai niissä ei vain ollut mitään sisältöä. Siksi Rowallanissa oli vapaa aikaa paljon ja ohjelma oli lähinnä leirialueella oleilua. Joihinkin ohjelmiin ei myöskään länsimaalaisia oikein kiinnostanut osallistua, koska ne olivat kulttuurierojen vuoksi niin erilaisia. Esimerkiksi iltanuotiot olivat kenialaisilla melkoista riehumista, hyppimistä ja huutamista, kun me ainakin Euroopassa olemme tottuneet hiljentymään iltanuotiolle. Kävimme leirin aikana myös Nairobi Safari Walk –puistossa, jossa oli afrikkalaisia eläimiä. Mielenkiintoisimmat Rowallanin ohjelmista olivat kansainvälinen ruoka-festivaali, jossa eri maat pystyttivät omia pisteitä ja esittelivät kulttuuriaan, sekä Africa
Experience, jossa oli tanssiesityksiä eri Afrikan maista. Huonosta organisoinnista huolimatta leiri sujui ilman kovin vakavia ongelmia ja kaikki lähtivät melko hyvällä mielellä kotiin. Hienointa oli viettää aikaa eri maalaisten partiolaisten kanssa ja oppia kenialaisesta kulttuurista.

-Merita-

Partion koulutustarjonta on erittäin monipuolista ja kannattaakin käyttää mahtavat kurssitarjonnat hyväksi. Mahdollisuuksia on veneenohjaajakurssista aina ensiapu 2 kurssiin, ja hinnat eivät päätä huimaa. Usein lippukunta vielä maksaa tai ainakin avustaa kurssihinnassa.

Varsinkin nuorten työnhaussa on partiolaisuus iso etu. Jos nuori on vielä 17 – 20 vuotiaana mukana toiminnassa, kertoo se työnantajalle ahkerasta ja peräänantamattomasta työntekijästä. Yleensä meillä partiolaisilla on jo ennestään ”tekemisen” asenne verissä, ja osaamme tarttua toimeen kuin toimeen ilman ylenpalttista holhousta työnantajan puolelta.

Hyvä muistisääntö niin kotona kuin työelämässäkin on: ”reippaus ei maksa mitään”.

Kun tämän muistaa, niin kaikki hoituu kuin itsestään.

T: Niko

Jo useampana vuotena YPÄ on järjestetty Myyrmäen Liesitorilla. Paikka on havaittu hyväksi, koska sen ohi kulkee paljon ihmisiä, tarkoituksella ja sattumalta, ja moni saa näin mahdollisuuden tutustua partiotoimintaan sekä nauttia muun muassa kahvilan herkuista ja lohikeitosta. Mmm, kyllä siitä maukkaasta lohikeitosta, jota saa Liesitorilta aina huhtikuun loppupuolella ihan soppatykissä keitettynä, myös mukaan!

Paikan vaihtumisen lisäksi tapahtuma on muuttanut myös sisältöään. Pitkään YPÄ:ssä on ollut mukana arpajaiset, pelipiste sekä kahvila, makkarat ja vohvelit. Eri vuosina mukana on ollut myös Kaarelan VPK paloautonsa kanssa, SPR Länsi-Vantaan osasto Anne-nuken ja sairasauton kanssa, on tapahtumassa nähty poliisikoira-näytöskin. Viimeisinä vuosina torilta on löytynyt myös vappupalloja.

Parasta YPÄ:ssä on yhdessä tekemisen meininki. Kerran vuodessa partiolaiset ja vanhemmat rykäisevät ja järjestävät yhdessä tapahtuman, jossa samalla pääsemme tutustumaan toisiimme. Haluaisin vielä välittää kiitokset teille avuliaille vanhemmille! On mukava nähdä tuttuja naamoja, mutta samalla odotan innolla joukkoomme myös uusia!

Mukavia kesäpäivien odotuksia!

Mari Kantokoski

Naskalien käytön opettelua Usmijärvellä

Sudenpenturetkien järjestäminen on tunnetusti haastavaa: johtajia tarvitaan paikalle paljon, jotta ruokailut ja ohjelma rullaisivat kivuttomasti. Länsi-vantaalaiset naapurilippukunnat ovat ratkaisseet pulman järjestämällä sudariretket yhdessä; nyt jo usean vuoden kokemuksella. Tänä keväänä lippukuntien yhteiselle kevätretkelle 26.-28.3. osallistui yhteensä 21 lasta ja 10 johtajaa, joista KaiDelaisia oli noin puolet.

Retkipaikkamme oli hyväksi todettu Hyvinkään Usmitupa, jonne saavuttiin perjantai-iltana tunturirallia muistuttaneen ponnistuksen jälkeen. Kämpälle vievä tie oli lumisen talven jäljiltä haastavassa kunnossa, joten jännitimme heti alkuun pääsevätkö kaikki autot perille. Yhtään auto ei jouduttu mennessä työntämään ja kyytien lähdettyä loppu ilta kului taskulamppuleikkejä leikkiessä sekä paikkoihin tutustuessa. Iltapuuhien jälkeen uni tuntui maistuvan hyvin: harvoin ensimmäinen retkiyö on yhtä rauhallinen!

Lauantaiaamu valkeni märkänä ja sumuisena, mutta säästä piittaamatta ryhdyimme aarteenetsintään karttojen avulla. Maastoon piilotettuja aarteita etsittiin muinaisen kauppareitin, Silkkitien, hengessä ja etsintä päättyi Usmijärven jäälle, missä tutustuttiin turvalliseen jäillä liikkumiseen: läheisellä uimarannalla harjoiteltiin naskalien käyttöä sekä avantoon pudonneen auttamiseen soveltuvia niksejä. Iltapäivällä nikkaroimme ikiomat naskalit, joiden valmistus ei ollutkaan niin mutkatonta kuin suunnitelmissa. Naskalit saatiin lopulta kasaan – tosin ei ehkä niin tyylikkäinä kun alun perin oli ajateltu. Onneksi jokamiehenoikeuksiin tutustuminen sujui ilman ylimääräistä hämminkiä pantomiimien avulla.

Päivän taittuessa iltaan käytiin saunomassa ja askarreltiin vielä vähän. Iltaohjelmaksi lapset muodostivat tunnettuja tähtikuvioita taskulamppujen avulla, joita voitiin ihailla kämpän parvelta kun valot oli ensin sammutettu. Mukaan oli pakattu myös oikea kaukoputki, jota ei kuitenkaan päästy käyttämään sateisen ja sumuisen sään vuoksi. Illalla lauloimme kitaran säestyksellä ja väsyneimmät nukahtivat kesken laulannan, eikä edes Mörrimöykyn hevi-versio ei tuntunut heitä häiritsevän.

Sunnuntai kului siivoillessa, pakkaillessa ja löytötavaroiden omistajia etsiessä. Jatkuva vaatteiden kuivausrumba oli jättänyt jälkeensä vuoren vaatteita, joiden omistajien etsiminen tuotti taas päänvaivaa. Viikonlopun aikana sää oli muuttunut vetiseksi, mistä johtuen kämpälle vievä tie oli loskavelliä, jolle ei kannattanut autolla enää yrittää. Tämän vuoksi rinkat ja reput pakattiin pulkkiin, joilla tavarat vedettiin lähimmän asvalttitien reunaan, mistä vanhempien kyydit tulivat meitä hakemaan.

Autojen kaartaessa pois nousi pintaan hyvä mieli onnistuneesta retkestä: lapsilla näytti olevan hauskaa ja me johtajat saimme nauttia lasten kanssa puuhastelusta, toistemme seurasta sekä välillä myös omasta rauhasta. Toivottavasti yhteisretkien perinne jatkuu myös tulevaisuudessa, koska yhdessä kaikki tuntuu olevan hauskempaa ja helpompaa!

Onneksi lippukunnanjohtajakaan ei ole sidottu vain paperihommiin, vaan pääsen myös retkeilemään luonnossa. Ajoittainen irtiotto kaupungista tekee hyvää niin sielulle kuin ruumiillekin, vaikka joutuisikin paimentamaan villejä sudenpentuja siinä ohessa. Retket, vaellukset ja leirit ovat partiotoimintaa parhaimmillaan ja koskaan en ole poistunut retkeltä pahoin mielin, päinvastoin. Retkille jokainen kokee jonkinlaisen katharsiksen, elämänhalun uudistumisen, jonka jälkeen sitä taas jaksaa arkea. Partio siis voi olla yhtä hyvin stressin lähde, mutta myös sen poistaja.

Nettisivut tulevat tulevaisuudessa olemaan lippukunnan merkittävin viestintäkanava sähköpostin lisäksi. Tänä digiaikana sähköinen media saavuttaa yhä useampia ihmisiä, ja meidän lippukuntamme aikoo olla tässä mukana. Tästä vaatimattomasta tekstistä alkaakin kirjoitusten sarja, jossa lippukunnan jäsenet kirjoittelevat kokemuksistaan partiossa, elämästään tai ihan mistä vain. Uusia julkaisuja tulee noin kahden viikon välein, joten tulkaapa parin viikon päästä uudestaan tsekkaamaan kuulumiset. Hyvää alkukevättä toivottaen,

Tommi Hautala, lippukunnanjohtaja

Tähän väliin on hyvä muistuttaa, että retkirahat ja kulut on hyvä tilittää pian tapahtuman jälkeen. Nimimerkillä pinttynyt rahojen panttaaja.