MOOT on 18-25 -vuotiaille vaeltajille tarkoitettu kansainvälinen leiri, joka järjestettiin tänä vuonna 13. kerran. Leiri oli myös ensimmäinen Afrikassa järjestettävä kansainvälinen leiri.

Matka alkoi heinäkuisena sunnuntaina Helsinki-Vantaan lentoasemalta, jossa kokoonnuimme Suomen joukkueen kanssa. Joukkueeseen kuului 14 henkeä. Lensimme Istanbulin kautta Nairobiin, Kenian pääkaupunkiin. Tuntui hassulta tulla Suomen helteistä viileään Afrikkaan, kun Nairobin lämpötilat pyörivät 15-asteen tuntumassa. Nairobissa vietimme yhden päivän, jolloin tutustuimme hiukan Nairobin keskustaan ja vierailimme Suomen suurlähetystössä.

Seuraavana päivänä alkoi oheismatkamme yhdessä Ruotsin ja Tanskan joukkueiden kanssa. 80 hengen joukko lastautui safarirekkoihin ja matkasimme Amboselin kansallispuistoon. Amboselissa vietimme 2 yötä leirintäalueella, ja teimme useita safariajeluita. Sieltä siirryimme Tsavo West -kansallispuistoon, jossa vietimme yhden yön aitaamattomalla alueella villin luonnon keskellä. Oli mielenkiintoista käydä kahdessa hyvin erityyppisessä puistossa. Amboselissä oli paljon turisteja, ja se oli sen vuoksi mielestäni jo pilattu. Eläimet olivat tottuneet ihmisiin, ja niitä oli siksi myös helppo nähdä. Tsavo West taas oli luonnontilainen, metsäisempi ja sieltä puuttuivat hotellit ja turistit. Eläimiä ei
niin helposti näkynyt.

Safarien jälkeen ajoimme viettämään rentouttavaa viikonloppua meren rannalla sijaitsevaan Mombasaan. Monen päivän hiekkapöllytyksen jälkeen olikin ihanaa päästä oikeaan hotelliin huilaamaan leiriä varten! Jo oheismatkan aikana sai tottua käsitteeseen ”African time”, eli siihen, että mikään ei tapahdu ajallaan kuten länsimaissa olemme tottuneet. Asioita ei myöskään ollut juuri suunniteltu etukäteen, kaikkea vaan tehtiin ja alettiin miettiä ehkä siinä vaiheessa kun huomattiin että hommat eivät toimi.

Mombasasta ajoimme bussilla takaisin Nairobiin, Rowallanin leirialueelle. Matka kesti koko päivän, ja se päivä olikin melkoinen seikkailu. Bussikuskimme pureskeli koko matkan paikallista huumetta, ja loppumatkasta ajaminen oli aivan järjetöntä. Läheltä piti –tilanteita oli niin että sai puristaa penkkiä rystyset valkoisina. Nairobissa selvisi myös että kuski ei tiennyt miten leirialueelle ajetaan, ja päädyimme sitten lähellä sijaitsevaan Kiberan slummiin, joka on Afrikan toisiksi suurin slummialue. Slummissa vietimme pari tuntia ja jännitystä riitti, mutta onneksi kaikki päättyi
onnellisesti ja raivasimme tiemme Kiberan läpi ja löysimme lopulta perille leiriin.

Leiriläisiä oli Mootilla n. 1500, ja meidät oli jaettu kolmeen ryhmään (alaleiriin?). Avajaisten jälkeen kukin ryhmä matkasi omaan Expedition Centre:een viettämään leirin ensimmäisiä päiviä. Itse olin Kaiyaba:ssa, joka sijaitsi lähellä Nyerin kaupunkia. Expedition Centre:n aikana vietimme yhden päivän leirialueella, kävimme viidakkovaelluksella ja vesiputouksella, vierailimme lastenkodissa ja kävimme myös päiväntasaajalla. Pääsimme myös vierailemaan Paxtussa, jossa B-P asui viimeiset vuotensa, sekä B-P:n ja hänen vaimonsa Olaven haudalla. Jotkut ohjelmat toimivat hyvin, toisiin ei ollut kovasti panostettu. Esimerkiksi lastenkodissa käynti piti olla paikallisten hyväksi järjestetty palvelutempaus. Maalasimme kyllä yhden lastenkodin seinän, tosin vetisellä maalilla ja seinä oli ennestään huonossa kunnossa, joten lopputulos ei ollut oikeastaan lähtötilannetta parempi. Muilla palvelutempaukset olivat olleet yhtä typeriä. Olin vähän pettynyt että asiaan ei ollut panostettu tätä enempää, koska 1500 partiolaisen joukossa olisi ollut potentiaalia saada vaikka mitä aikaan!

Kaiyabasta matkustimme takaisin Rowallanin leirialueelle. Rowallannissa asiat toimivat aika huonosti, tuntui välillä, että asioita ei ollut millään tavalla organisoitu etukäteen. Turvallisuusjärjestelyt olivat huonot, mm. pelastussuunnitelma ja alkusammutusvälineet tulivat ehkä leirin viimeisenä päivänä. Ruoka loppui välillä kesken. Monet ohjelmat jouduttiin perumaan, tai niissä ei vain ollut mitään sisältöä. Siksi Rowallanissa oli vapaa aikaa paljon ja ohjelma oli lähinnä leirialueella oleilua. Joihinkin ohjelmiin ei myöskään länsimaalaisia oikein kiinnostanut osallistua, koska ne olivat kulttuurierojen vuoksi niin erilaisia. Esimerkiksi iltanuotiot olivat kenialaisilla melkoista riehumista, hyppimistä ja huutamista, kun me ainakin Euroopassa olemme tottuneet hiljentymään iltanuotiolle. Kävimme leirin aikana myös Nairobi Safari Walk –puistossa, jossa oli afrikkalaisia eläimiä. Mielenkiintoisimmat Rowallanin ohjelmista olivat kansainvälinen ruoka-festivaali, jossa eri maat pystyttivät omia pisteitä ja esittelivät kulttuuriaan, sekä Africa
Experience, jossa oli tanssiesityksiä eri Afrikan maista. Huonosta organisoinnista huolimatta leiri sujui ilman kovin vakavia ongelmia ja kaikki lähtivät melko hyvällä mielellä kotiin. Hienointa oli viettää aikaa eri maalaisten partiolaisten kanssa ja oppia kenialaisesta kulttuurista.

-Merita-

Kymmenen vuotta työelämässä jo olleena (tai vasta) voin sanoa, että ei partiosta mitään haittaakaan ole. Yritykset kurssittavat henkilöstöä ulkopuolisilla konsultti-yrityksillä, ja aika usein ne keskittyvät johtamiseen tai ryhmätyöskentelyn parantamiseen. Siis kaikkeen siihen, mitä partiossa aletaan jo oppia 13v ikävuoden jälkeen. On mahdotonta opiskella ryhmässä työskentelyä tai johtamista kirjoista, kyllä siihen tarvitaan myös mahdollisuutta toteuttaa sitä käytännöntasolla, jonka partioharrastus mahdollistaa melkeinpä automaattisesti.

Partion koulutustarjonta on erittäin monipuolista ja kannattaakin käyttää mahtavat kurssitarjonnat hyväksi. Mahdollisuuksia on veneenohjaajakurssista aina ensiapu 2 kurssiin, ja hinnat eivät päätä huimaa. Usein lippukunta vielä maksaa tai ainakin avustaa kurssihinnassa.

Varsinkin nuorten työnhaussa on partiolaisuus iso etu. Jos nuori on vielä 17 – 20 vuotiaana mukana toiminnassa, kertoo se työnantajalle ahkerasta ja peräänantamattomasta työntekijästä. Yleensä meillä partiolaisilla on jo ennestään ”tekemisen” asenne verissä, ja osaamme tarttua toimeen kuin toimeen ilman ylenpalttista holhousta työnantajan puolelta.

Hyvä muistisääntö niin kotona kuin työelämässäkin on: ”reippaus ei maksa mitään”.

Kun tämän muistaa, niin kaikki hoituu kuin itsestään.

T: Niko

Yksi Yrjönpäiväntempaus, lippukuntalaisten suussa tuttavallisemmin YPÄ, on taas takana. Kun noin kymmenen vuotta sitten muutin Vantaalle ja liityin lippukuntaamme, YPÄ järjestettiin paljon pienimuotoisempana tapahtumana Kaivokselan koululla. Vuosien saatossa tapahtuma on kasvanut ja sen sisältö on muuttunut. Tarkoitus on kuitenkin pysynyt kaikki nämä vuodet saman. Tapahtuma järjestetään, jotta saisimme varoja toimintaamme ja partiotoiminta voisi jatkua Kaivokselassa.

Jo useampana vuotena YPÄ on järjestetty Myyrmäen Liesitorilla. Paikka on havaittu hyväksi, koska sen ohi kulkee paljon ihmisiä, tarkoituksella ja sattumalta, ja moni saa näin mahdollisuuden tutustua partiotoimintaan sekä nauttia muun muassa kahvilan herkuista ja lohikeitosta. Mmm, kyllä siitä maukkaasta lohikeitosta, jota saa Liesitorilta aina huhtikuun loppupuolella ihan soppatykissä keitettynä, myös mukaan!

Paikan vaihtumisen lisäksi tapahtuma on muuttanut myös sisältöään. Pitkään YPÄ:ssä on ollut mukana arpajaiset, pelipiste sekä kahvila, makkarat ja vohvelit. Eri vuosina mukana on ollut myös Kaarelan VPK paloautonsa kanssa, SPR Länsi-Vantaan osasto Anne-nuken ja sairasauton kanssa, on tapahtumassa nähty poliisikoira-näytöskin. Viimeisinä vuosina torilta on löytynyt myös vappupalloja.

Parasta YPÄ:ssä on yhdessä tekemisen meininki. Kerran vuodessa partiolaiset ja vanhemmat rykäisevät ja järjestävät yhdessä tapahtuman, jossa samalla pääsemme tutustumaan toisiimme. Haluaisin vielä välittää kiitokset teille avuliaille vanhemmille! On mukava nähdä tuttuja naamoja, mutta samalla odotan innolla joukkoomme myös uusia!

Mukavia kesäpäivien odotuksia!

Mari Kantokoski